sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Mikä kuorossa viehättää



Kuvassa Sointu-patsas, joka luovutetaan ansiokkaalle 20-vuotta laulaneelle kuorolaiselle. Patsaat ovat numeroituja ja tähän mennessä niitä on jaettu 55:lle kuorolaiselle.

Tunnen useita henkilöitä, jotka ovat laulaneet kuorossa koko ikänsä ja 2-3-4 kuorossa yhtäaikaa. Kuorossa pitää olla jotakin maagista?! Tai jospa meissä kuoroihmisissä on jotakin kummallista?! Minulle on vuosien mittaan käynyt niin, että korvani alkaa höröttää, kun kuulen kuoro- tai yhtyelaulua jostakin suunnasta. Joskus mietin, olenkohan syntynyt kuorolaulajaksi.... Liekö merkitystä, että leikki-ikäisenä, ollessani adventtikirkossa, kuulin sekakuoron laulavan Hoosiannan - olisiko ollut porilainen kirkkokuoro - ja koin jotain aivan uutta: haltioiduin kuulemastani. Kirkkaat naisäänet ja matalat miesäänet soivat kirkon holveissa luoden äänimaailman, johon tunsin katoavani. Minkälaisia ensikosketuksia muilla on kuoromusiikkiin?

2 kommenttia:

Harmaaparta kirjoitti...

Kyllä minullakin on Hoosiannasta kuoromuisto. Oppikoulussa lauloimme Hoosiannaa sekakuorolla niin, että alaluokkien pojat lauloivat naisäänet ja miesäänet hoiti sitten luokalta 4 (nykyinen yläasteen 8) alkaen koottu vapaaehtoinen mieskuoro. Musiikinopetus näet päättyi pakollisena luokalle 3. Sen lauloimme adventtina ainakin kaksi vuotta peräkkäin siinä juhlasalissa, jossa Kulkusten kokous pidettin toissaviikolla ja jossa Seniorikulkuset harjoittelevat. "Hosianna, Davids son, Välsignad vare han som kommer i Herrens namn."

Voglerin Hosianna esitettiin Suomessa ensi kertaa juuri Turussa, muistaakseni ihan 1800-luvun alussa.

peekoo kirjoitti...

Näinpä on minunkin kohdallani, mutta laulu oli Tuo armon valkokyyhky... ja se tapahtui anivarhain joulupäivän aamuna Kauhavan kirkossa. Kuoroa johti tuolloin kanttori Pihlaja. Seuraava isku tapahtui sota-aikana, kun kuulin radiosta poikakuoron esittävä Stille nacht, heiligen nacht. Taisivat olla peräti Wienin Knabet asialla. Kyseessä oli Talvisota ja ulkona hurja pakkanen. Kamarissamme oli peltikuorinen pystyuuni, joka ei pitkää aikaa yhtäjaksoisesti kyennyt pitämään kamaria lämpimänä, mutta täkin alla tarkeni. Molemmat tapahtumat elävät muistossa yhä, takaa seitsemänkymmenen vuoden. Olin kyllä jo siihen mennessä ehtinyt itsekin aktiivisesti musisoida, eli soittaa kurttua ja munnaria.